Tänään tulee kaks vuotta siitä kun mun elämä suistu raiteiltaan ihan totaallisesti.
Menetin mun koko elämän ja kolme rakkainta ihmistä mun viereltä.
Mitenkä vaan voikaan ihmisestä tuntua tältä.
Yhtenä päivänä ollaan onnellisia ja vietetään hyvää aikaa keskenään.
Myöhemmin sitten istutaan jo koko perheen hautajaisissa.
Kun otetaan keskustelun aiheeksi rakkaan menettäminen ja autokolaritjoitausein sattuu.
Mun päässä alkaa kiehumaan ja tekee mieli huutaa jokaiselle samassa tilassa oleville ihmisille, että pitäkää turpanne kiinni kun ette kolareista ja jonkun menettämisestä tiedä jumalauta yhtään mitäään.
Kuitenkin pysyttelen hiljaa ja olen kommentoimatta keskustelua..
Jos ajassa vois mennä taakseppäin ja muuttaa tulevaa.
Tämä on sellainen asia jonka haluaisin muuttaa.
Haluaisin ehdottomasti tuoda takaisin ne kolme ihanaa ihmistä tuolta jostain takasin tänne muiden luo.
Ikävä on tunteista ehkäpä oikeesti se pelottavin ja suurin.
Ikävä ja tuska on sanoin kuvaamatonta ja mä toivon, että tää hälvenis ajan myötä.
Mut kuitenkin tiedän etten tuu koskaan saamaan takas niitä ihania hetkiä joita koin niiden ihmisten kanssa.
Sama koskee jokaista jonka olen menettäny mun läheltä.
Jokainen ihminen joka on lähtenyt viimeisille matkoilleen on mun mielessä ja sydämessä aina eikä niitä sieltä saa pois vaikka kuinka yritettäis repiä.
Jokainen ilta ajattelen jokaista ihmistä hetken ja jokainen ihminen on mielessäni myös ensimmäisenä aamuisin kun nousen ylös seuraavaan päivään.
Joskus tulee myös mietittyä, että miksi itse on täällä kun muut on lähteny niin aikaisin ja ennen minua.
Ehkäpä tällä elämällä on jonkinlainen tarkoitus sitten mullekki..
Kuka sitäkää tietää..
 |
| Sytytän kynttilän teille ja muistelen teitä täällä. |
 |
| En unohda, mutta piilotan teidät syvälle mieleeni ja sydämeeni |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
vastaa