Kun eilen astuin junaan,
kyyneleet kirposivat silmilleni välittömästi.
Teki mieli vaan juosta takaisin ja pyytää anteeksi.
Anteeksi sitä että kuinka olin äkkipikaisuuksissani danonut sanoja joita en tarkoittanut.
Olin pettynyt itseeni.
Halusin kuitenkin kotiin.
Koko kolmen ja puolen tunnin ajan itkin.
Kyyneleet virtasivat koko matkan.
En kuitenkaan halunnut päivän päättyvän näin.
Elämäni paras päivä romuttui täysin.
Olin jälleen hukassa.
Matkan aikana konu kysyi lähes jokaisella pysäkillä, että olenko kunnossa.
Vakuutin olevani vain väsynyt ja haluavani kotiin nukkumaan.
Ei tainnut kuitenkaan mennä läpi.
Kun kello alkoi lähestyä puolta yhtätoista ja junassa kuulutettiin pieksämäen oleevan seuraavana.
Havahduin ja aloin vilkuilla ympärilleni.
Tutut valot ja rakennukset ilmestyivät ikkunoihin.
Aseman valot toivottivat minut tervetulleeksi kotiin.
Asemarakennuksen läpi käveltyäni näin vain keskuskadun sammutetut liikennevalot sekä kotiin asti johdattavat katulamput.
Olin kotona.
Vaikka matkalla kenkääni pääsi inhottava terävä kivi en antanut sen haitata.
Halusin vain kotiin.
Kun huomasin kaupungin ainoat päällä olevat liikennevalot tajusin olevani yläristillä.
Kylmä betoninen vesitorni seisoi edelleen mäen yllä.
Kotiin oli vain muutama askel.
Aamulla minua odottaisi sama tunehelvetti kuin illallakin.
Mitä tekisin.
En haluaisi päästää irti tästä mitä minulla nyt on.
Olen löytänyt elämälleni sen sisällön jota olen jo kauan etsinyt.
Tiedän mitä haluan.
Olin onnellinen.
