lauantai 16. elokuuta 2014

I'm so far from ok..

Näin iltaisin sitä vaan tulee mietittyä kaikenlaista.. 
Ja mun kohdalla se kaikenlainen on oikeesti vaan sitä, että miks vitussa oon koskaan menn sanomaan joillekin ihmisille asioita.
Miks oon menny kertomaan elämästäni niin paljon asioita jotka ois vaan parempi piilottaa syvälle sisälleen. 
Niin syvälle, ettei ne asiat vaan vois satuttaa sua. 

Oon oikeesti tosi herkkä kertomaan asioitani muille. 
Koska kuvittelen sen auttavan jotenkin mun oloo. 
Vaikka vaikutanki iloselta ja onnelliselta sekä siltä, ettei mulla ois mitään ongelmia itteni kanssa. 
Ni pakko myöntää, että se kaikki on vaan valhetta.
Syvällä sisimmässäni oon niin hajalla, että en oikeesti ees jaksa yrittää korjata olooni..

En haluais tehä mitään sen eteen, että voisin jotenki paremmin. 
Välillä tuntuu, että oon vahva ja jotkut jopa sanoo niin. 
Mutta oikeesti iltasin mun päässä vaan pyörii se, että mun ei pitäis olla täällä.
Että oon vaan maailman kauhein luuseri jolla ei oo mitään tarkotusta. 
Haluun vaan paeta tätä tunnetta loputtomiin. 

Oon oikeesti jopa omasta mielestäni pirun hyvä esittämään sitä mitä mä en oo.
Joskus se saattaa paistaa suoraan läpi, mutta vitut mä sille.
Sellasta se vaan joskus on :D 

Joskus tulee myö se, kun tajuu, että on menettäny jonkun..
Vaikka esimerkiks se ku mulla oli viel vuos sitten paljonki ystäviä (paljon ja paljon).
Yks niistä oli alusta alkaen mulle oikeesti tärkee. 
Niin tärkee, että kerroin sille KAIKEN.
Ihan kaiken. 
Yritin jopa parantaa olooni. 
Se oli sillon ku kaikki oli vielä huonommin ku nykyään. 
Olin valmis luovuttamaan.
Se ihminen kirjaimellisesti avas mun silmät tähän maailmaan.
Se jakso nostaa mut ylös vaikkei se ollukkaa läsnä. 
Muutama puhelu riitti siihen. 
Mä olin sillon turvassa.

Sitten se tapahtu. 
Se ihminen joka mulle oli kaikki kaikessa. 
Se hiljeni.
Ei enää puhuttu oikeestaan ollenkaan.
Ehkä muutama sana viikkoon.
Väheni ja väheni.

Sen jälkeen meni kaikki muutki ystävät. 
Kaikki loittoni koska mun olo paheni taas.
Menetin kaiken.

Nyt mä mietin, että mikä sen aiheutti?
Se, että tää kyseinen henkilö jatko elämäänsä ja käytännös unohti mut..
Vai se, että mä olen kauhee ihminen ja tein jotain mitä ei ois pitäny tehä. 
Kuitenki vaikkei se henkilö enää puhukkaa mulle juuri ollenkaan.
On se silti mulle edelleen tärkee. 
Se, että mä huomaan vaikka sen uuden päivityksen facessa. 
Se muistuttaa mua siitä, että joskus joku on jaksanu kannustaa mua eteenpäin.

Mä oon niin suunnattoman kiitollinen tälle ihmiselle siitä, että se joskus on jaksanu kuunnella ja olla tukena. 
Koska mulla ei oo ollu vuosiin tukena ketään.
Ja sit yllättäen tapahtu se ihme että joku ilmesty mun elämään ja vaikutti kaikeen niin vahvasti.
Ilman tätä kyseistä ihmistä oisin jo luovuttanu.
Ja en ois tässä kirjottamassa tätä vuodatusta.
Mut tässä mä oon. 
Ja kaikki kiitos tästä kuuluu vaan tälle henkilölle.

Joten kiitos.
Kiitos siitä, että jaksoit.
Vaikka oonki välillä ollu turhamainen, ulissu turhaan, aiheuttanu sulle huonoo oloo valittamalla. 
Kuitenki oon nyt ja aina kiitollinen sulle siitä, että kannustit jatkamaan ja periaatteessa tekemättä mitään sait mut jatkamaan. 
Taistelut jatkuu ja ehkä joskus tulevaisuudessa mullaki on valosa tie. 

Good night.