Oon taas miettiny paljon.
Varsinki iltasin kun makaan omassa sängyssä vihdoinkin rauhassa kaikelta.
Oon miettiny pääni puhki.
Oon niin väsyny tähän ainaiseen miettimiseen.
Eräs viisas kaveri sanoi ettei pitäisi miettiä.
Ei pitäisi miettiä miään.
Joskus on vaan pakko.
Noh mitä mä sit oon miettiny.
Oon miettiny sitä, että pitäiskö mun palata sille tasolle jolla olin Partaharjulla.
Vaipua siihen epätoivoon ja olla vaan huoneessa kokoajan.
Erkaantua ihmisistä.
Istua lukkojen takana omassa rauhassa.
Vaiko jatkaa näin ja sortua enemmän.
Tää saattaa kuulostaa tyhmältä, mutta mä oon kaivannu sitä ihmisten turhauttamaa ja ainaisen paskan ympärillä elävää Anniinaa.
Sitä ihmistä, joka ei koskaan ois saanu kavereita.
Saatikka ystäviä.
Mieleni tekisi sulkeutua loppuvuodeksi omaan huoneseen ja hertaa koulutehtävät alta pois.
Ehkä vielä jokupäivä teen sen.
Syrjäytän muut ihmiset ympäriltäni ja vajoan yksnäisyyteen.
Palaan siihen pisteeseen, jossa alotin nää opiskelut.
Olenhan sentään itsekeskeinen paska.
Enhän mä muista ihmisistä välitä vittuakaan.
Ei niinden tnteet ja tekemiset mulle kuulu.
Aan olla taas täynnä tätä ja tuntuu vaan, että joskus on vaan yksinkertaisesti parempi itselle ja muille, ettei ole siinä ympärillä häsläämässä.
Itselle se on varsinkin paljon helpompaa.
Ei tarvitse miettiä mitä tekee, ettei kukaan suutu sun tekemisistä.
Tältä musta nykyään aidosti tuntuu.
Vaikka tässä nyt onkin vaikka mitä kivaa ympärillä.
Koen itseni kokoajan nurkkaan ahdistetuksi.
Ihankuin joku yrittäisi kokoajan lävistää sua hiilihangolla tai jollakin muulla väkivallan välineellä.
Haluan vain karkuun sitä tunnetta.
Mua ahdistaa liikaa.
Joskus haluaisin vaan luovuttaa kokonaan.
