En tiedä mitä kirjoitan.
En tajua sanaakaan mitä pääni syöttää tietokoneen näytölle.
Teen opinnäytetyötä enkä saa enää sanaakaan kirjoitettua, olen ulkona kaikesta.
Haluaisin vain kotiin nukkumaan ja vaipua pitkään horrokseen.
Viimeyö meni Mikkelin keskussairaalassa kun kämppäkaverini liukastui kotona ja mursi jalkansa.
Pakotin itseni aamulla nousemaan sängystä noin tunnin unien jälkeen.
Pakotan itseni pysymään hereillä ja yrittämään saada jotain aikaiseksi.
Alan olla epätoivoinen opinnäytetyömme suhteen.
Opinnäytetyö pitää olla valmis 11 maaliskuuta ja meillä on kaikenkaikkiaan 10 sivua.
miinustettuna kansilehti, johdanto, sisällysluettelo ja lähdeluettelo jää vain kuusi sivua.
eli siis meiltä puuttuu vielä 14 sivua.
Olen satavarma etten valmistu tänävuonna.
Olen päättänyt ottaa eropaperit juuri ennen valmistumista ja jatkaa kohti uusia pettymyksiä.
En voinutkaan kuvitella kolme vuotta sitten että tämä olisi näin vaikeaa.
Vaikka kuinka silloin halusin valmistua tälle alalle ja päästä töihin on motivaationi kipinä nyt täysin sammunut.
Haluan vain auttaa ystäväni valmistumaan ja teen opinnäytetyön.
Tottakai yritän kiriä, mutta tiedän etten valmistu kun rästissä on niin paljon.
Olen hukassa, enkä löydä tietä ulos.
Mieleni tekee vaan itkeä ja paiskoa tavaroita kun turhauttaa niin paljon.
Kuitenkin suljen sen sisälleni ja näytän tyyneltä.
Piilotan pahan oloni kauas päästäni ja jatkan koomassa.
Tuijotan loppupäivän tyhjyyteen ja odotan kotiinpääsyä.
Vaikka en juo kahvia on mun pakko ehkä tänään uhrautua ja yrittää pysyä hereillä.
Tai sitten jatkan teelinjalla ja koisin koko päivän.
En jaksa ajatella enää.
Annan vaan kaiken valua ulos ja odotan.
Odotan että pääsen kotiin ja saan kuunnella jälleen pehmeää ja ohjaavaa ääntä, jota olen kuunnellut jo monta päivää.
Haluan vaan kuunnella.
Tuntuu niin epätodelliselta istua koulussa, kun on ollut viikko, tai kaksi vapaata.
En edes muista enää milloin olin viimeksi koulussa.
Haluaisin vain olla kotona kaiket päivät ja kadota sängynpohjalle.
Ikuiseen koomaan tai vaan kadota.
Kadota sänkyyn ja unohtua sinne.
Olen kadottanut taas elämänhallinnan taidon.
Vai onko minulla edes koskaan ollut sellaista.
Aina olen kunnellut kuinka vastuuton, välinpitämätön ja kiittämätön olen.
Olen aina ollut se huonompi joka ei pärjää elämässä.
En enää edes itsekkään tiedä mitä tai kuka olen.
Olen hukannut itseni täysin.
Enkä löydä enää itseäni.
En toisaalta edes jaksa etsiäkkään.
Toivon että joku löytää mut ja kaivaa mut esiin itsestäni.
Kotona tuntuu niin todelliselta kun saa jutella sen tärkeimmän ihmisen kanssa.
Enkä nyt tarkoita kämppistäni.
Tuntuu niin todelliselta ja omalta itseltään kun saa kuunnella toista ja olla aito.
Ei sillä että esittäisin muulloin jotain muuta.
Mutta muulloin kun en kuuntele tuota henkilöä tai juttele hänelle olen hukassa.
Kadotan itseni välittömästi kun toivotamme hyvät yöt.
Olen hukassa koko yön, mutta aamulla löydän itseni taas keskustelemasta.
Aika ei suostu kulumaan.
Haluan vain kotiin ja nukkumaan päikkärit.
Olen unohtanut kuka olen.
Mieleni tekee vaan itkeä ja paiskoa tavaroita kun turhauttaa niin paljon.
Kuitenkin suljen sen sisälleni ja näytän tyyneltä.
Piilotan pahan oloni kauas päästäni ja jatkan koomassa.
Tuijotan loppupäivän tyhjyyteen ja odotan kotiinpääsyä.
Vaikka en juo kahvia on mun pakko ehkä tänään uhrautua ja yrittää pysyä hereillä.
Tai sitten jatkan teelinjalla ja koisin koko päivän.
En jaksa ajatella enää.
Annan vaan kaiken valua ulos ja odotan.
Odotan että pääsen kotiin ja saan kuunnella jälleen pehmeää ja ohjaavaa ääntä, jota olen kuunnellut jo monta päivää.
Haluan vaan kuunnella.
Tuntuu niin epätodelliselta istua koulussa, kun on ollut viikko, tai kaksi vapaata.
En edes muista enää milloin olin viimeksi koulussa.
Haluaisin vain olla kotona kaiket päivät ja kadota sängynpohjalle.
Ikuiseen koomaan tai vaan kadota.
Kadota sänkyyn ja unohtua sinne.
Olen kadottanut taas elämänhallinnan taidon.
Vai onko minulla edes koskaan ollut sellaista.
Aina olen kunnellut kuinka vastuuton, välinpitämätön ja kiittämätön olen.
Olen aina ollut se huonompi joka ei pärjää elämässä.
En enää edes itsekkään tiedä mitä tai kuka olen.
Olen hukannut itseni täysin.
Enkä löydä enää itseäni.
En toisaalta edes jaksa etsiäkkään.
Toivon että joku löytää mut ja kaivaa mut esiin itsestäni.
Kotona tuntuu niin todelliselta kun saa jutella sen tärkeimmän ihmisen kanssa.
Enkä nyt tarkoita kämppistäni.
Tuntuu niin todelliselta ja omalta itseltään kun saa kuunnella toista ja olla aito.
Ei sillä että esittäisin muulloin jotain muuta.
Mutta muulloin kun en kuuntele tuota henkilöä tai juttele hänelle olen hukassa.
Kadotan itseni välittömästi kun toivotamme hyvät yöt.
Olen hukassa koko yön, mutta aamulla löydän itseni taas keskustelemasta.
Aika ei suostu kulumaan.
Haluan vain kotiin ja nukkumaan päikkärit.
Olen unohtanut kuka olen.
